High Forceral

// mafia boss //

Taivas oli tumma, yksikään auringon säde ei läpäissyt tummaa pilviverhoa. Hopean värinen vesilohikäärme istui yhdellä veden ympäröimistä kivistä. Se naamioitui sen pinnalle hyvin, vaikka olikin huomannut ettei tällä alueella liikkunut ihmisiä. Ihmiset olivat jotenkin kummallisia. Ne elivät kovin pienellä alueella ja siellä sitten hyvin tiiviisti. Se hämmensi Jehenaraa, omalta ikraltaan pois uinutta lohikäärmettä. Naaras oli viettänyt ihmisten ikralla nyt jo viikon ja se tunsi tylsistyvänsä. Vuorilla ei ollut tapahtunut mitään ja ihmiset vaikuttivat todella, todella yksinkertaisilta. Ne olivat outoine tikkuineen hutkineet lampaita tai istuneet maassa. Mitä virkaa niillä oli, miksi niitä oli?
Lohikäärmenaaraan silmät olivat suunnattuna meren ulapalle. Avomeri, pois päin lohikäärmeen koti ikrasta, sekä cirrusten ikrasta. Kynnet raaputtivat kiven tuulessa ja vedessä silottunutta pintaa aihuttaen pienen pinentä ääntä. Ainoaa poikkeavuutta muuten täydellisessä hiljaisuudessa, jota rikkoi vain meri ja lehtien havina. Tämä ranta oli niin kummallinen. Mikseivät ihmiset asuttaneet rantoja? Hyvä on, niiltä olennoilta kului ratsainkin ainakin 2 päivää aikaa matkustaa tänne... Mutta silti, miksei täällä ollut niiden asumuksia? Vai olivatko ne oudot kivipaadet, joita Jehenara oli nähnyt, olleet asumuksia? Naaras oli hämillään, mutta koko ajan valppaana. Sen sirot siivet olivat viikattu tiiviisti kyljille sen naamioituessa hieman sinisävytteiseen, harmaaseen kiveen, vain kaikissa meren sävyissä lainehtivat silmät toivat olennon eloon.

He olivat ratsastaneet jo muutaman päivän. Lur oli tyytyväinen. Joskus oli mukavaa päästä pois kartanon mailta ja kaupungista. Hän ajatteli kun odotteli henkivartijansa saapumista erään tavallista suuremman kivenjärkäleen vieressä. "Noh, alas tulla nyt, en minä maksa sinulle vetelehtimisestä!" Luren huusi henkivartijalleen. Hän katseli hetken ympärilleen. Kiviranta oli ehdottomasti hänen lempipaikkansa, heti vuoriston jälkeen, saarella.

Ilmassa tuntui suolaisen meren tuoksu. Luren melkein tunsi pärskeet poskillaan. Lokit kirkuivat jossain, aurinko paistoi ja tuuli kävi etelästä. "Tämäpä on hineo päivä." Hän ajatteli. Vihdoin hänen henkivartijansakkin ehti kivelle "Pomo, älkää kadotko enään näkyvistä. Minun tehtäväni on pitää sinut elossa" Tämä puuskutti hevosensa selästä. "Väitätkö" Luren aloitti naamallaan ylenkatseinen virne "Että minä en osaisi huolehtia itsestäni?" "En, en tosiaankaan. Minä vain..." Vartija puuskutti "Niin niin, sinä vain noudatat poikani ohjeita. Pitänee taas muistuttaa sille hulttiolle kuka tätä perhettä johtaa." Luren sanoi väliin ja katsoi merelle kivien välistä. He seisoivat hetken hiljaa kunnes Luren puhui taas:"Taidan käydä rannassa. Mene sinä sillävälin vaikka poimimaan kukkia. Meilia neiti ilahtuu. Äläkä aloita, että jalkani voi jäädä kivien väliin. Olen selvinnyt paljon pahemmastakin." Hän keentyi katsomaan vartijaansa. "Ja sido hevoset tälläkertaa kunnolla. Eikövain? Noh, toimintaa." Hän vaati tiukalla äänensävyllä ja huitaisi suitset käsistään ja katosi kivien lomaan.

//noin, nyt on eka viesti tännekkin saatu ;P//

Meren väreissä välkähtivät silmät jäätyivät paikoilleen. Oikean puoleinen korva käännähti nopeasti kohti ääniä. Puhetta, ihmisiä. Lohikäärme reagoi nopeasti sujahtaen kivien väliin, sukeltaen veteen. Uteliaisuus vei varovaisuudelta voiton. Äänet vaimenivat, mutta askeleet kuuluivat yhä. Jehenara nosti siron päänsä pintaan ja katsoi kivien välistä lähestyvää ihmishahmoa. Mies, Jehenara ei seistessään olisi sitä edes kovin paljon suurempi. Lohikäärme pysytteli aivan suurehkon kiven vieressä ja seurasi miehen liikkeitä. Ei kovin nuori, muttei vielä vanhakaan. Ihmiset elivät niin vähän aikaa. Eivät yhtä vähän kuin cirrukset, mutta vähän kuitenkin. Jo 80 vuotias saattoi kuolla.. Jehenara oli 47 vuotias.. Ihmisille se oli kova ikä, lohikäärmeeksi naaras oli kuitenkin vielä nuori. Sitten se ei voinut vastustaa kiusausta, kun mies ohitti sen. Lohikäärme astui nyt miehen taakse, levitti läpikuultavia siipiään hieman auki, saaden itsensä vaikuttamaan suuremmalta ja nousi varoen kahdelle jalalle, ollen nyt suurin piirtein tämän miehen pituinen. Hiljaa naaras seisoi paikoillaan ja tuijotti miehen reaktiota.

Luren käveli rannassa leveä hymy kasvoillaan. Kaupunki alkoi tuntumaan jo liian tunkkaiselta. Meren näkeminen sai hänet aina niin levolliseksi. Täällä hän oli aina istunut veljensä kanssa katselemassa merelle ja kertomassa tarinoita. Paljon muistoja. Hän kosketti hajamielisesti silmälappuaan. Hän kulki yhä eteenpäin. Hajamielisesti ajatellen tulevaa viikkoa. Ensin on oikeuskaslerin kokous, sitten liikekumppanien tapaaminen yönsilmässä. On tulossa rankka viikko.

Äkkiä, hän kuulu takaansa ääniä, ja hänen ajatuksensa palautuivat tähän maailmaa. Aurinko paistoi hänen selkänsä takaa piirtäen hänen varjonsa maahan. Toisaalta nyt, hänen varjonsa oli peittänyt jokin vielä isompi. Hän jähmettyi paikalleen. Kätensä hän laski huomaamatta miekankahvalleen. Kukaan ihminen ei piirtäisi noin isoa varjoa.

Hän katsahti olkansa yli hiuksiensa ja hattunsa suojasta. Kaikki mitä hän näki aurinkoa vasten oli, musta hahmo, häntä hieman isompi. Mutta ihminen se ei ollut. Luren alkoi kääntymään ympäri. Hitaasti. Jos olio haluisi hänelle pahaa, se olisi sen jo tehnyt. Hän oli ollut paikallaan jo monta kymmentä sekuntia. Otuksella oli ollut hyvää aikaa tehdä monta tappavaa iskua. Hän kääntyi kokonaan ja kohtasi olion.

Jehenara seisoi paikoillaan. Se hengitti lohikäärmeelle tyypillisesti, todella harvoin vedoin ja katseli kun mies kääntyi ympäri. Lohikäärme seisoi paikoillaan. Se ei tehnyt mitään muuta elettä. Seisoi vain, seisoi kuin metsästäjän huomannut metsäkauris seisoi aukiolla katsellen hetken nuolen kärkeä. Mutta Jehenaralla ei ollut syytä pelätä, sillä oli vahvat suomut suojaamassa, joita ei lävistäisi ihmisen ase, ei nuoli, eikä miekka. Jehenara räpäytti silmiään. Auringon valo peilautui sen hopeansinisistä suomuista ja siiloutui läpi ohuen ohuista siipikalvoista.
Naaras ei ollut aivan itsekään varma, miksi se seisoi nyt paikoillaan seuraten toisen liikkeitä. Jehenara oli utelias, perusutelias, se halusi tietää miten nämä yleensä jäniksenarat otukset reagoisivat. Jehenara ei ollut kovin pelottava, eikä kovin suuri. Ei niinkun Villervallas Själen tai muutamat muut vuorilohikäärmeet. Jehenara oli kompakti, sulavalinjainen ja katseeltaan ystävällinen, mutta legendat kulkivat usein ulkonäön edellä.

Luren kääntyi ympäri. Hän kohtasi edessään elävän lohikäärmeen. Heti tunnistettuaan otuksen hän hyppähti kauemmas siitä ja tempaisi miekan tupestaan. Hän katsoi kauhulla lohikäärmettä. Hän oli kuullut isovanhempien tarinoita. Ja oppinut legendoja. Mutte ei ollut koskaan nähnyt yhtäkäään elävänä. Mutta tarinat hän oli kuullut, lohikäärmeet olivat verenhimoisia tappajia. Jokainen. eikä niihin pysytnyt yksikään ihmisen tekemä ase. Silti, hän tunsi pientä turvantuntua kun sai puristaa tutun miekansa kahvaa. Hän katsoi tarkemmin lohikäärmeeseen, se oli oikeastaan melko kaunis. Valo siivilöityi sinisenä sen siipien lävitse. Ja se kimalteli sinisenä. Luren katsahti sen silmiin. Hän kohtasi lohikäärmeen lempeän katseen.

Luren antoi miekkansa laskeutua. Kuten hän sen oli jo päätellyt, mikäli olento olisi tahtonut hänelle jotain pahaa se olisi sen jo tehnyt. Hän katseli lohikäärmettä hiljaa. Miettien sanoisiko jotain. Viimein rohkeutensa kerättyään "Mikä, sinä olet?" Hän sain ulos suustaan,

//toivottavasti ei tullu autoa? Anteeksi jos tuli =( //

Jehenara kallisti hieman päätään kun ihminen hyppäsi taaksepäin. Se ei kuitenkaan liikkunut, ei sen enempää nähdessään sen kummallisen metalliesineen, miekaksi taisivat kutsua, sillä taisteltiin ja ihmiset saattoivat satuttaa niillä toisiaan. Naaras oli kiinnostunut esineestä, niin että unohti keskittyä taas ihmiseen. Se havahtui vasta kuullessaan miehen äänen. Molemmat valkoisen kirjomat korvat siirtyivät suoraan eteenpäin, ja kuuntelivat tarkkaan. Ihmisten kieli oli hieman kummallista lohikäärmeen korviin, se oli vähän kuin yksinkertaista lohikäärmeiden kieltä. Ymmärtäisikö ihminen lohikäärmettä? Jehenara räpäytti taas silmiään ja liikautti toista korvaansa miettiessään. Sitten se kumartui hieman eteenpäin voittaakseen takaisin kasvanutta välimatkaa, muttei siirtynyt ja vältti uhkaavana olemista.

"Lohi-käärmes" Se lausui pitäen sanan välissä lyhyen tauon. Jehenara teki parhaansa poistaakseen lohikäärmekielen sihisevät äänteet, muttei ollut varma onnistuiko siinä täydellisesti. Lopputulos kuulosti kuitenkin ihan hyvältä kun naaras toisti sen mielessään, lohikäärmes. Jehenara oli tyytyväinen itseensä, mutta kallisti sitten päätään uudelleen. Lohikäärmeet esittelivät toisensa nimillään, esittelivätkö ihmiset? Se päätti kokeilla.

"Nhimhi Jehenara" Okei, se ei kuulostanut enään yhtään niin ihmiskielen yksinkertaiselta.. Nimi, se sisälsi paljon h-äännettä.. Ymmärtäisikö ihminen sen? Jehenara katsoi kysyvästi utelialla ja ystävällisillä silmillään ja tarkkaili ihmisen reaktiota.

Luren oli yllättynyt. Hän ei ollut olettanut että, tuo peto osaisi edes puhua. Ensimmäisen sanan hän ymmärsi selvästi. Lohikäärme, aivan kuin hän oli arvannutkin. Kun lohikäärme puhui uudestaan sen lausunnassa oli jotain tuttua "Nhimhi" Luren toisti hiljaa muutaman kerran. Sitten hän ymmärsi. Käärme oli sanonut nimensä. Miten älykkäitä nämä olennot olivat. Lohikäärmeen nimi oli siis Jehenara. Kuullosti melkein ihmismäiseltä. Lohikäärme tuijotti häntä. Sen katse oli niin lempeä. Luren katsoi kuinka käärme vajosi takaisin neljälle jalalle, se ei näyttänyt enään niin palottavalta eikä uhkaavalta. Yrittikö se olla jopa ystävällinen.

Samassa Luren tajusi miten uhkaavasti hän oli käyttäytynyt. Hän iski miekkansa tuppiin ja kumarsi, "Olet siis Lohikäärme, niin arvelinkin. Minun nimeni on Luren Symora. En aijo sinulle pahaa." Hän toivoi, että oli oikeassa käärmeen suhteen.

Jehenaran kasvoille nousi todella tyytyväinen ja riemusta iloinen hymy ja sen silmissä pilkehti se innostuneisuus mitä se tilannetta kohtaan koki. Tämä ihminen ymmärsi! Eli ne eivät olleet niin tyhmiä kun aina sanottiin, se ymmärsi ja se puhui kieltä. Toisen eleelle Lohikäärme oli kuitenkin hieman hämmentynyt. Ihminen taipui hieman kasaan, aika nopeasti ja nousi sitten pystyyn. Jehenara kallisti taas päätään katsoen ehkä vähän kummastuneena hetken verran, mutta sen jälkeen palasi kuuntelemaan toisen sanoja. Ihmisten kieli oli sanoiltaan aika samanlaista, sitä kykeni ymmärtämään.. Satuttaa? Jehenara oli hieman kummastunut, mutta peitti sen tällä kertaa kasvoiltaan. Ainahan sitä sopi yrittää. Sitten lohikäärme istui taas kahdelle takajalalleen ja kiersi häntänsä jalkojensa eteen. Hetken ajan se pohti toisen nimeä. Kaksi osaa, tästä se oli kuullut aikaisemminkin. Ihmisillä oli yksi yksilöllinen nimi, se mikä tuli ensin ja sitten se toinen oli joillain muillakin? Tai jotenkin sillä tavalla se meni. Eli tätä ihmistä kutsuttaisiin.. Lureniksi? Jehenara ei ollut kuitenkaan aivan varma..

"Shinua khutsutaan nhimellä Luren?" Se kysyi nyt hieman pahoittelevan oloisesti ettei tajunnut heti mistä oli kyse. Se ehkä otti lohikäärmettä päähän myös kaikista eniten, ettei se ymmärtänyt jotain. Lohikäärmeenä sen tulisi ymmärtää... Miksei se ymmärtänyt?

Lohikäärme ei selvästikkään ollut ymmärtänyt hänen nimeään. "Kyllä. Minua kutsutaan Lureniksi, tai Luriksi. Kumpi tahansa käy" Luren sanoi Lohikäärmeelle. Se oli käynyt istumaan kivien päälle. Luren ei ollut varma mitä seuraavaksi kävisi tai tapahtuisi. Lohikäärme näytti iloiselta, jokseenkin innostuneelta. Luren ei vielä tiennyt miten suhtautua tähän olioon. Hän oli yhä hieman peloissaan, käärmeestä. Sen puhuessa terävät hampaat olivat hieman välähtäneet ja saaneet Lurenin kavahtamaa pelosta. Kaikki tarinat kertoivat niiden verenhimoisuudesta ja petomaisuudesta. Mutta tämä yksilö esitti lähinnä kiinnostusta häntä kohtaan. Eikä tehnyt mitään elettä hyökkääväisyyden suhteen.

Luren katseli ihmeissään. Olento oli oikeastaan melko kaunis. Yrittikö se vain hämätä. Luren ei tiennyt. Miten nopeasti hän saisi miekkansa tupesta jos olento päättäisi hyökätä. Parempi vain pelata puhumalla tämä. Hän ajatteli

Jehenaran ilme palasi tyytyväiseksi ja iloiseksi kun ihminen vastasi sen ymmärtäneen sittenkin oikein. Kuitenkin tämä miesolento oli koko ajan hieman varuillaan, sitä selkeästi pelotti. Mutta se ei ollut niin kauhuissaan kuin muut lohikäärmeet kertoivat tarinoita. Tämä oli sentään paikoillaan, se ei pitänyt asetta esillä, eikä juossut karkuun. Mutta se oli jännittynyt ja hieman hämääntynyt. Eikö se ollut nähnyt lohikäärmettä ennen? Tiesikö se edes että Jehenaran kaltaisia olentoja oli olemassa? Ja Jehenarahan oli harvinaisen huono esimerkki tarinoiden lohikäärmeistä, ne olivat aina suuria, vähintään 6 metrisiä vuorilohikäärmeitä, eivät ihmisen kokoisia vesilohikäärmeitä jotka eivät edes syösseet tulta, eivätkä lentäneet pitkiä matkoja suurilla vahvoilla siivillä, koska sellasia ei ollut. Naaras kallisti päätään ja kohotti toista kulmaansa hieman pohtivaisesti, mittaillen nyt miestä silmillään.

"Shinhä eth ole tainhut nähdä lohikäärmeshtä ennenh?" Se kysyi hieman pohtivaisella, mutta yhä ystävällisellä äänensävyllä. Samaan aikaan se katseli miehen piirteitä ja niitä kangaspaloja mitä sillä oli yllään. Niistäkin Jehenara oli kuullut, vaatteiksi kutsuivat. Käyttivät niitä suojautuakseen kylmältä, niillä raukoilla ei ollut ollenkaan omaa turkkia tai lämpimänäpitojärjestelmää.. Kummia otuksia.

"Ei, en ole. Etkä sinä vaikuta yhtään niiltä pedoilta joista tarinat kertovat?" Luren vastasi. Käärmeen ääni oli yhä sopuisa, mutta hänen ajatuksensa saivat osan siitä kuullostamaan siltä, kuin käärme pohtisi kälpaisiko hän välipälaksi. Hän tiesi liian vähän näistä otuksista. Hän tiesi niistä aivan liian vähän. Hän oli kokoajan varuillaan, vaikka jokin hänessä sanoi ettei siihen ollut syytä. Luren katsahti ympärilleen. Vartija olisi huutomatkan päässä mikäli asiat alkoivat mennä huonosti. Hän päätti istua kivelle vieressään. Luren liikkui hitaasti, päästämättä käärmettä hetkeksikään silmistään.

Jehenara seurasi toisen liikkeitä ja kun toinen istui alas, lohikäärme viikkasi omat siipensä tiukasti kyljilleen, luoden vielä vähän enemmän epälohikäärmemäistä ulkomuotoa. Se kuunteli toisen sanat ja pohti niitä hetken mielessään. Legendoja, tarinoita. Ei Jehenara niinkään tuntenut muiden tarinoita lohikäärmeistä. Toki varmasti tämä ihminen tiesi saman legendan Villervallas Själenistä, Shandornista. Ehkä se kuvitteli Jehenaran olevan niinkuin Shandorn.. Lohikäärme värähti hieman. Se oli nähny Shandorin kerran, kun se oli istunut lumihuippuisella vuorelle. Se lohikäärme todella näytti pedolta. Sellaiseksiko tämä ihminen kuvitteli Jehenaran? Hetkeksi naaran katseeseen tuli sääliä kun se katseli ihmistä. Miten paljon se saattoikaan naarasta siis pelätä? Jehenara oli pelännyt nähdessään Shanronin, miksei tämä ihminen siis olisi pelännyt nähdessään Jehenaran?

Naaras pohti tilannetta ja hiljaisuus kaksikon välillä kasvoi. Miten sitä voisi selittää.. Jehenara ei keksinyt tapaa.
"Shinhä luuleth etthä mhinhä olen kuthen Villervallas Själen, Shandorn? Vaikha olen vhain puolikhas hänhen koosthaan? Enkhä edesh samhaa lajia?" Jehenara kysyi hieman hämmentyneenä tajuamastaan yhteydestä. Se ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan, että sitä, pientä ja harvinaisen ystävällistä vesilohikäärmettä voitaisiin verrata koko lohikäärmeikran suurimpaan petoon.

Luren kunteli mitä käärme sanoin. Villervallas Själen. Hän oli kuullut tuon nimen jossain. Jossain legendassa. Luren kavoi muistiaan. Hän katsoi ulapalle ja koitti muistaa. Nimi kuullosti tutulta, s eoli varmasti jokin legendoista. Mutta mikä. Luren käänsi katseensa takaisin käärmeeseen. Sitten hänen mileensä tuli kuva valkoisesta, valtavasta käärmeestä, lentämässä kylän yllä polttaen kaiken tielleen osuvan. Kyllä tämä oli se, Villervallas Själen. Kuva oli yhdessä hänen kirjoissaan johon oltiin kerätty lohikäärme legendoja.

Luren katsoi käärmeeseen edessään. "puolikas hänen koostaan" "enkä edes samaa lajia". Lohikäärmeen sanat kaikuivat hänen korvissaan. Tosiaan. Käärme ei ollut kovin iso. Eikä näyttänyt kirjan kuvan tappajalta. "Niin luulin. Mutta, et taida olla? Muistan Villervallas Själen. Hän esiintyy yhdessä legendoistamme. Valtava, valkoinen?" Luren katseli käärmettä. "Et sinä aio mitään pahaa?" Hän kysyi varovasti. Oliko tämä poikkeus legendoihin. Vai olivatko legendat vain, no, legendoja.

//edit: aio. Parempi ;P//

// aio on yhä ilma j'tä ;D //

Jehenara katseli kun toinenkin vaipui miettimään asioita. Hyvä piirre. Siis miettiminen, se tarkoittaa ettei ota kaikkea aivan ensisilmäykseltä tai niin kuin muut sanovat. Muistella ja miettiä. Jehenara hymyili itsekseen. Nämä olennot ovat sittenkin paljon enemmän kuin puhutaan. Ei saa tehdä liian hätäisiä johtopäätöksiä, mutta ainakin tämä.. Se on kuin puhuisi toiselle lohikäärmeelle, melkein...
Naara höristi korviaan miehen puhuessa. Eli Shandor oli tosissaan käynyt ihmistenkin ikralla ja tarina oli olemassa täälläkin.. Jehenara nyökäytti päätään edes ajattelematta ettei se välttämättä tarkoittanut kyllää ihmisille miehen kuvaillessa Shandoria muutamalla sanalla. Jäinen sielu, tuhon alku, sekasorron sydän... Niillä nimillä lohikäärmeet kutsuivat sitä olentoa, Shandoria. Jehenara hymyili ihmiselle sen lausuessa sen viimeisen lauseen ja pudisti päätään yhä hymyillen ystävällisesti. Sitten lohikäärme katsoi taas merelle. Se oli tullut tälle ikralle uteliaisuuden ajamana. Se oli kiertänyt kaukaa Ikrasin sielun, sen kummallisen valopallon, Angon, Obrin... miksi sitä halusikaan kutsua. Ja tullut tälle ikralle, kohtaamaan tämän ikran olentoja. Mutta hetkeäkään se ei ollut ajatellut, että lähtöoletus lohikäärmeestä olisi peto. Tai tokihan ne olivat pelottavia otuksia, mutta että Jehenarakin?

"Mhinhä olenn Uteliash, mutha ymmärhän nyth mikshi ihmmhiset niin paljhon pelkhäävät." Naaras sanoi hymyillen ensin, mutta vakavoituen lauseen loppua kohden. Shandor ei ollut leikin asia, ei edes toisille lohikäärmeille ja pelko mitä Jehenara koki sitä valkosinistä olentoa kohtaan näkyi naaraan kasvoilta.

Käärme oli utelias? Miten älykkäitä nämä olennot oikeastaan olivat. Luren oli lukenut legendoja toisista saarista. Mutta missään niistä, ei oltu mainittu näin viisaista olioista. Ja nehän olivat vain legendoja. Kaipa se johtui kiroittajasta. Hän ajatteli Pitäisi olla kriittisempi. Mutta miten olet kun muita lähteitä ei ole. Luren mietti. Hän kuunteli käärmeen lauseen loppuun ja huomasin kuinka tämä vakavoitui lauseen loppuun. Miksi, pelkäsikö tämäkin Tuhontuojaa, se oli toinen annettu nimi Villervallas Själenille. Se oli nimi millä lapsia peloteltiin. Lureniakin oltiin peloteltu lapsena tällä hirmu pedolla. Olikohan se edes totta. Toisaalta, hänen edessään istui elävä todiste lohikäärmeistä.

"Se on ymmärrettävä pelko. Meidän silmiimme te kaikki näytätte melko samoilta. En tarkoita loukata, enkä mitään sellasita. Mutta, se on ikävä tosiasia." Hän sanoi ja katsahti merelle.

Jehenara kuunteli toisen kommentin. Se oli hetken hiljaa. Oli pitkä aika siitä kun lohikäärmenaaras oli nukkunut viimeksi. Siispä lähes muitta mutkitta se oikaisi siipensä täyteen noin 6 metrin kärkivälimittaansa ja haukotteli letkeästi. Kasattuaan siipensä taas hieman lähemmäs, muttei aivan kasaan se oli kohdastanut katseensa merelle. Se oli hieman hämmentynyt, mutta toisaalta näyttivät kaikki Cirruksetkin samalata, samoin ihmiset.. Mikseivät siis lohikäärmeetkin.

"Mutha shinä eth juokshe, et shiihs nhiin paljhoa pelkhää.. Mikskshet?" Jehenara kysyi avoimesti. Jos kerta naaras rinnastettiin Shandoriin pitäisi reaktion olla paaaaljon suurempi. Mutta tämä oli vain hypännyt hieman taaksepäin. Eli hieman kummallisempi ihminen oli tämä.

Luren ymmärsi mitä lohikäärme ajoi takaa. Ei, hän ei ollut runnännyt pakoon. MIksi? hän mietti. Vastauksen hän löysi lähes välittömästi.

"miksikö en juossut?" hän aloitti "hmm, koska en tiennyt mikä olit. Ennen kuin käännyin. En pelkää mitään tältä ikralta. Täällä ei ole oikeastaan muuta pelättävää, kuin etelän hämähäkit. Mutta, heti kun käännyin ja huomasin mikä olet. Hyppäsin pakoon ja tempaisin aseeni. Lisäksi, sinullahan oli aikaa tappaa minut vaikka kuinka monta kertaa seisoessani. Joten pohdin, että olisit tappanut minut jo. Siinä on ehkä syy miksi en pelkää nyt?" Hän katseli käärmettä. "Ja, lisäksi hyvä lohikäärme, ihmiset ovat outoja otuksia.He joko juoksevat kohdatessaan pelon, tai jähmettyvät paikalleen. Minä olen sellainen joka jähmettyy paikalleen" Hän lisäsi virne naamallaan.

On parempi antaa kunnollinen selitys. Hän ajatteli. Oikeastaan, olin kauhuissani ja olen hieman vieläkin. Näköjään onnistuin peittämään sen melko hyvin miekan taakse.

Aurinko kimalsi hopeansinisillä suomuilla. Tilanne mietitytti sitä kovin. Kaikki oli samalla aikaa kovin hämmentävää ja kiinnostavaa, kuitenkin jollain tapaa outoa ja vieroksuttavaa. Tässä istui vesilohikäärme, jutteli ihmiselle vailla suurempaa huolta. Entä se toinen jonka kanssa tämä mies oli puhunut aikaisemmin? Missä se oli? Ja mitä olivat ne hevoset jotka piti kiinnittää huolella? Olivatko he tulleet jonkunlaisella veneellä, jota kutsuttiin hevoseksi? Vai olivatko ne jotain olentoja? Jos olivat, niin miksi ne piti sitoa kiinni? Eikö se ollut jonkinlaista vangitsemista?

Jehenara nyökkäsi toisen kommentille. Jähmettyä, tai juosta pakoon. Lohikäärme ei jähmettyisi, lohikäärme hyökkäisi. Se olisi siis ensimmäinen suuri ero. Välttivätkö ihmisen konflikteja? Olisivatko ihmiset siinä jopa lohikäärmeitä fiksumpia. Lohikäärmeet saivat aikaan riitoja vain aniharvoin, eiväthän ne juuri olleet tekemisissä toistensa kanssa, ainakaan toisten lajien. Mutta riitoja, niitä ei selvitetty sanoin. Jehenara istui hiljaa paikoillaan ja liikutti yhtä pitkistä valkoisista etujalan kynsistään pitkällä hännällään. Kai se vastasi jollain tapaa ihmisten hiusten näpertelyä.

Lohikäärme havahtui, se kuuli takaansa rasahduksen ja käännähti salaman nopeasti ympäri levittäen samalla siivet koko 6 metrin mittaansa ja nousten koko pituuteensa kahdelle jalalle, sekä hyökkäys valmiuteen. Jehenara sai näkökenttäänsä toisen ihmisen, tämä oli oletettavasti se jonka kanssa tämä toinen mies oli jutellut... Mutta tämä ei ollut perääntymässä, tämä yritti sohaista lohikäärmettä miekallaan. Jehenara tunsi kolahduksen suomuillaan, mutta ne kestivät vahvemmin kuin mikään muu aine koko tässä maailmassa. Niihin ei jääny edes naarmua. Jehenaran refleksit olivat lohikäärmeenä aivan toisesta maailmasta kuin ihmisen. Siinä ajassa kun tämä vieras uhkaaja vielä mietti sitä oliko osunut lohikäärmeeseen Jehenara syöksähti tätä kohti ja nappasi miekan tämän kädestä, viskasi sen kauemmas jonnekin suurien kivien väliin. Kuullessaan loiskahduksen lohikäärme tajusi kuinka lähellä vesi oli. Se jähmettyi isku asentoon, mutta odotti. Se odotti koska Luuren seisoi yhä lohikäärmeen takana ja tämä oli hänen tuttavansa. Koko tapahtuma oli vienyt aikaa ehkä reilut 10 sekuntia. Sinä aikana Jehenara oli hämmentynyt lisää.

Miksi tämä vieras ihminen oli hyökännyt? Eikö se ollutkaan niin että ihmiset vain juoksivat karkuun, jos niitä uhattiin? Mutta tätä hahmoa lohikäärme ei ollut millään tapaa uhannut, miksi se oli käynyt Jehenaran päälle? Tai yrittänyt.. Veden väreissä säkenöivät silmät olivat jäätyneet paikoilleen vakavina kun naaras tuijotti outoa uhkaajaansa, hyvin suojatonta uhkaajaansa.

Luren oli hämmentynyt. Hän pohti tilannetta. Täällä, kaiken selän takana, hän istui ranatakivellä. Keskustelemassa henkeviä, lohikäärmeen kanssa. Tilanne oli, päinvastainen kuin mikään legenda antoi ymmärtää. Näin ei pitäisi käydä. Mies vilkaisi siniseen käärmeeseen. Se näytti pohtivan asioita. Luren oli varma, että lohikäärme halusi jotain. Ja jos käärme haluaisi jotain. Haluaisiko Luren hyötyä siitä jotenkin. Hmm tuskimpa. Hän ajatteli. luultavasti se vain ottaisi sen minkä se haluaisi. Voiko lohikäärmeiden kanssa neuvotella? hän pohti yksinään, otti hatun päästään ja antoi tuulen leikkiä hiuksillaan.

Luren säpsähti hereille ajatuksistaa. Ensimmäinen ajatus mikä pälkähti hänen päähänsä oli, nyt se aikoo syödä minut. Mutta lohikäärme liikkui. Nopeasti se levitti siipensä täyteen mittaan, nousi takajaloilleen ja kääntyi. Luren ehti tajuta, että hänen henkivartijansa, O'ter, hyökkäsi käärmeen kimppuun ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Oli O'ter jo yrittänyt pistää lohikäärmettä vatsaan. O'ter vetäytyi pistonsa jälkeen ja sininen käärme hyökkäsi. Se nappasi miehen miekan ja paiskasi sen mereen. O'ter selvästi yritti pelastaa hänen nahkaansa.

"O'ter, sinä senkin..." Luren ehti aloittaa, mutta henkivartija kekskeytti hänet "Minun piti pitää sinut hengissä!" tämä huusi työnantajalleen. "Näytänkö minä muka siltä, että olisin vaarassa! Äläkä huuda minulle tuohon sävyyn!" Luren huusi takaisin, närkästyneenä O'teriin ja poikaansa samalla. Miksi sen hulttion pitää aina palkata näit' vahtimaan minua Luren ajatteli. "Kyllä, näytät." O'ter huusi takaisin, käärmeen ohitse. "Voi luoja" Luren huokaisi keskenään. "Älä nyt hyvä mies liiku tai tuo käärme repii sinut kappaleiksi" Luren vain toivoi ettei lohikäärme suuttuisi myös hänelle. Ja ettei se repisi hänen henkivartijaansa, ne olivat nykyään niin kalliita ja harvassa.

//O'ter on sitten kaikkien vapaasti pelattavissa...//

Jehenara kuunteli tarkkaavaisena kaksikon keskustelun. Ihmiset toimivat hätäisesti ja ainakin Lurenin äänestä kuuli hieman närkästymistä, tämä toinen vaikutti olevan hieman peloissaan. Mutta se Lurenin lause, että Jehenara repisi jonkun kappaleiksi. Lohikäärme tuhahti itsekseen. Miksi se oikein Jehenaraa luuli? Sydämmettömäksi tappokoneeksiko, hah!

Lohikäärme ponnisti vahvoilla takajaloillaan itsensä muutamien metrien korkeuteen pelkästään hypyllä ja löi sen jälkeen muutamia kertoja läpikuultavilla siivillään, saaden aikaan voimakkaan ilmavirran. Vesilohikäärmeen siivet eivät oltu tarkoitettu lentämiseen, joten se vaihtoi suunnan nopeasti liitoon ja laskeutui noin kymmenen metrin päässä olevalle kivipaadelle, kuuloetäisyydelle, mutta pois sitä ahdistavasta välikäsitilanteesta. Tuntiessaan kiven jalkojensa alla, Jehenara viikkasi siipensä kyljilleen ja kasasi itsensä mukavaan istuma-asentoon tarkkailemaan nyt kahta ihmistä. Se palasi alkumietteeseensä, mitä olivat ne hevoset...

Luren iski kämmenensä naamaansa. Tilanne oli nyt täysin poissa hänen hallinsataan. O'ter oli nähtävästi säikäyttänyt käärmeen. Tai sitten hän oli sanonut jotain sopimatonta. "No niin pomo. Olemmeko me valmiita menemään kotiin?" O'ter kysyi selvästi vihoissaan. "Ei, ei vielä." Luren sanoi. "haluan vielä puhua sen kanssa." "Mitäh?!" O'ter kysyi ymmällään. "Ei, pomo, me lähdemme nyt kotiin!" hän sanoi ja nappasi Lurenia hihasta. Luren katsoi häntä silmiin. Kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi ja vilkaisi takkinsa hihaan. "Päästä irti." Hän sanoi pehmeästi. O'ter katsoi häntä tuimasti. "Minä lasken viiteen ja sinä päästät siinä ajassa irti hihastani." Luren jatkoi pehmeästi.

Hän oli raivoissaan. Kuinka palkollinen kehtasi koskea hänen takkiinsa ilman lupaa. Ja lisäksi vielä vaati häntä, Luren Symoraa, lähtemään. Hänellä olisi sananen vaihdettavana poikansa kanssa. "Me menemmä nyt." O'ter vaati. Luren vilkaisi häntä vielä kerran. "Päästä" hän pyysi kauniisti. O'ter nykäisi hänen hihaansa. "Olet rohkea mies" Luren totesi.

Seuraavassa hetkessä O'ter makasi maassa, katsellen tikarin terää silmiensä välissä. Luren oli liikkunut huomattavan nopeasti ikäisekseen, tai ylipäätään kenenkään ikäiseksi. Hän oli nopeasti tarttunut O'teria ranteesta, pyörähtänyt tämän viereen, kierähtänyt tämän kainalon alta ja paiskasi O'terin maahan. Samlla, hän oli irroittanyt yhden heittoveitsistään ja uhkasi sillä nyt O'teria.

"No niin. Et tainnut aivan odottaa tällaista, vanhalta ukolta? Hyvä. Nyt kun olemme päässyt keskustelu asentoon, niin voimmekin kerrata tämän liigan johto portaan ja sinun paikkasi siinä? Onko se tarpeen?" Luren puhui, pehmeällä, vaaraa tihkuvalla äänellä. "Ei herra Symfora." O'ter änkytti maasta. "No mahtavaa, ja kumpi meistä johtaa tätä liigaa?" LUren kysyi edelleen "Te. Herra Symfora." O'ter yhä änkytti maassa "Aivan. Ja sinä olet pahainen henkivartija. Joten kumpi täällä määrää?" "Te, herra Symfora" "Ja taas oikein. No niin. Nyt, sinä pidät huolen, ettei tällaista satu enään. selvä?" O'ter nyökytti innoissaan. "Hyvä. Nouses sieltä." Luren sanoi.

Hän antoi ohjeet O'terille, odottaa häntä hevosten luona ja käydä poimimassa niitä kukkia. MItäköhän käärme tuumii edellisestä välikohtauksesta? Toivottavasti se ei ala pelkäämään minua. Hän tuumi matkalla käärmeen luokse. Hän pysähtyi, kohteliaana pitämänsä matkan päähän "Pahoittelen, alaseni käytöstä. Hän luuli minun olevan vaarassa. Ja toimi äkkipikaisesti, toivottavasti voimme jatkaa keskusteluamme yhtä hyvissä väleissä kuin sen aloitimmekin?" Luren halusi puhua ja oppia näistä eläimistä enemmän

Jehenara katseli lähestyvää miestä. Se oli kuullut ja nähnyt noiden välisen konfliktin. Nyt lohikäärme katsoi tätä Lurenia hyvin erilaiselta kannalta. Tämä ei siis ollut kuka vaan, tämä mies oli jonkun lainen johtaja, mutta ei selkeästikään ikänsä vuoksi. Pelätty? Ehkä.. Hän oli itse kutsunut toista rohkeaksi, juuri ennen kuin oli tempaissut tämän maahan. Ne olivat keskustelleet, mutta tämä vieras mies ei ollut käyttänyt samaa nimeä millä Luren oli esittäytynyt Jehenaralle. Sinivalkoisen lohikäärmeen kulmat olivat kurtussa samalla kuin Luren lähestyi sitä askel askeleelta. Jehenara kertasi vielä kaiken mielessään. Johtohahmo, kummallinen nimitystapa, uhkaaminen, päätösvalta. Nyt Luren oli tarpeeksi lähellä puhuakseen ja hän puhui.

Jehenaralle nousi mieleen vain yksi lause jonka se halusi sanoa. Se ei tiennyt tarkkaan ottaen miksi, miksi juuri nämä sanat, mutta ne tuntuivat oikeilta.
"Minhä en pelkhää shinua, tahi shinun ikhralaishiasi. Minhullha ei oleh shyytä. Mhinä olen nopheampi, olen shuurempi, olen vhoimakhaampi, olen vanhemphi." Jehenara totesi vakavalla äänellään nostamatta kulmiaan niiden pohdiskelevasta ja hyvien arvioivasta ilmeestään. Se ei ollut enää niinkään varma tästä Luren Symorasta, eikä ainakaan siitä, että ihmiset eivät ratkaisisi asioita taistellen... Ja taas ne hevoset...

Luren, ei odottanut tälläistä vastausta. Lohikäärme oli siis kuullut ja nähnyt koko välikohtausen. "Uskon sen." Luren vastasi lohikäärmeelle ja jäi pohtimaan mitä sanoisi seuraavaksi. Käärme selvästi yritti arvioida häntä. Vaatiko se häneltä selitystä edellisestä välikohtauksesta. Niin, asia ei ollut niin yksinkertainen. Hänen pitäisi alkaa selittämään lähes koko mafian taustan. "Hän oli O'ter. Eräs apulaiseni, tarkemmin ottaen henkivartijani ja hän rikkoi sääntöjä komentamalle minua. Olen hänen johtajansa, jos ymmärrät mitä tarkoitan?" Luren kysyi käärmeenltä. Hänellä ei ollut aavistusta miten lohikäärmeiden, arvojärjestyksestä tai mistään ylipäätään. Tämä alkaa menemään hieman huonoon suuntaan luren ajatteli

//tulipä lyhyt...//

Lohikäärme oli tyypillisen liikkumaton. Se piti sisällään paljon ajatuksia, myllertävää tietomäärä. Pitäisikö se tieto sitten paikkaansa että ihmisten historia ylettyisi aivan älyttömän lyhemmälle ajalle? Lohikäärme silmäili silmäkulmastaan tätä O'teria, joka kaikkosi puiden lomaan. Johtaja.. Lohikäärmeillä ei ollut johtajaa, lohikäärmeillä ei ollut hierarkiaa. Lohikäärmeillä tieto oli valtaa ja fyysinen voima sen vallan ilmenemistä. Ihmisillä tämä mies, oli jonkunlainen johtaja ja tuo toinen häntä alempiarvoisempi... Kyse ei kuitenkaan ollut siitä että tämä O'ter olisi yrittänyt suistaa Lurenin vallasta, vaan suojella? Mistä siis hyökkäyksen syy? Jehenara ei käsittänyt näitä olentoja nyt.

"Oletkho shinä khaikien ihmisthen johtaja?" Jehenara kysyi. Looginen kysymys, lohikäärmeet olivat yhtä ryhmää, tavallaan, tavallaan yhtä ryhmää olematta ryhmä kuitenkaan.. Mutta ihmiset vaikuttivat ryhmältä, kuten cirrukset...