Should I rest for a while...

// Free ride, ainoana vaatimuksena että imminen //

Harun jalkoja vaivasi säsymys. Nainen oli nyt matkassa jo kolmatta päivää ja noin puolivälissä tietä Vuorikylään, oman epätoivoisen arvionsa mukaan. Puujalkineet hiersivät siroja jalkoja, mutta Harun onni oli ettei vain miekasta ollut kovin raskaaksi kantamukseksi. Ruoan puuttuminen olikin sitten aivan toisenlainen taakka. Hiukset Haru oli vain kietaissut yhdellä narun pätkällä nutturaksi niskalle. Jokainen askel teki kipeää, mutta edessä häämötti onneksi jo lepopaikka, jossa ei istunut ketään. Kuitenkin hiilloksesta päätellen edellisestä olijasta ei ollut kovinkaan kauaa. Haru ei ollut aikoihin kiinnittänyt huomiota vastaan tuleviin tai hänet ohittaneisiin. Kerran kun muuan ratsastaja oli vähällä ajaa hänen ylitseen oli Haru nostanut katseensa maasta, kuunnellut ratsastajan kiroilut ja jatkanut kävelemistä, välittämättä.
Haru oli karkotettu, tavallaan. Nätimmin sanottuna Haru oli vain ulkopuolinen, hän ei kuulunut mafioiden joukkoon, sen puoleen kuin kunnollisten ihmisten joukkoonkaan. Mitä Haru oli tehnyt ansaitakseen sen kohtalon? Pysynyt hengissä? Tarkkaan ottaen Haru oli kärsimässä samaa kohtaloa kuin Takashi, paitsi enemmän menetyksiä kärsineenä ja pidemmälle vietynä. He molemmat olivat syntyneet, mikä oli se ensimmäinen ja viimeinen suuri virhe jonka he saattoivat tässä maailmassa tehdä. Verivelat, mafiasopimukset ja lukuisat muut alamaailman twistit olivat jo aluksi sulkeneet säädyllisen elämän mahdollisuuden pois, lopulta jättämättä edes avaimia alamaailmaan.
Haru istui alas viileälle tukille, joka oli lähellä nuotiota. Laavu oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta kaipa se suojaisi sateelta, jos sellainen pääsisi yllättämään. Ensimmäisiä kertoja koko matkan aikana Haru kohotti katseensa maasta ja soi silmäyksen menneelle, alas jääneelle Järvikaupungille. Se näytti täältä niin pieneltä, koko Impers-järvi näytti niin pieneltä, mutta pian tämä näkymä jäisi kallioon ajan saatossa louhiutuneiden railojen seinämien taakse, kun tie katoaisi sisälle vuoristoon. Haru soi katseen tulevalle; Harmaata, kylmää ja lohdutonta. Oliko se oikeasti tulevaisuutta?

Fenix oli mennyt jos sekaisin laskuissaan siinä, monettako päivää käveli alaspäin kohti kotikyläänsä poispäin vanhasta kotikylästään, jonne oli taas kerran syystä että ei tiennyt, vaeltanut, ehkä muistelemaan. Todellisuudessa tämä halusi asua edelleen pienessä sievässä talossa Vuorikylässä, tuttujen ihmisten ja maisemien keskellä, mutta joutui siltikin elelemään pikku mökissään Järvikylän ja alamaailman välillä. Mikä kyllä sopi sinällään myös aivan mainiosti, olihan nainen itsekin huijari ja mökki oli pieni ja sievä ja Fenix viihtyi siellä yhdessä Mustasukan kanssa. Tosin nyt naisella oli kainalossaan yllätys, lähinnä Mustasukalle. Pieni harmaaraidallinen kissanpentu, jolle hän ei vielä nimeä ollut keksinyt. Pentu oli löytynyt roskisten takaa majatalon liepeiltä ja kissaihmisenä oli Fenix sen poiminut mukaansa. Hän vain toivoi, ettei Mustasukka olisi turhan paljoa nimensä veroinen ja suostuisi ottamaan pikkukissan kanssaan asumaan. No, nainen pitäisi kyllä huolen, että musta kissa ei pilaisi pennun loppuelämää. Vaikka tätä ei varsinaisesti väsyttänyt, mutta koska Fenix näki lepopaikan ja seuraavalle oli matkaa X kilometriä, päätti nainen pysähtyä loppupäiväksi ja yöksi sille. Aamulla olisi taas jatkettava kohti kotia.
Saapuessaan lähemmäksi laavua Fenix oli erottavinaan jonkun istumassa hiilloksen edessä tukilla. Vieras näytti reissussa rähjääntyneeltä, kuten varmasti nainen itsekin jonkin verran. Mutta toinen näytti olleen tien päällä pidempäänkin.
"Hyvää päivää", Fenix huusi ystävälliseen sävyyn jo jonkin matkan päästä, loihtien kasvoilleenkin kohteliaan vieraidentapaamishymynsä. Nainen vauhditti askeleitaan käyttäen parimetristä kepukkaansa apuna alasviettävällä tiellä jarruttaen sillä sen verran toisinaan, ettie vauhti juoksuksi yltynyt. Päästyään hiillokselle, istahti Fenix vastapäätä vierasta edelleen hymyillen. Onneksi kukaan ei voinut sanoa omistavansa paikkoja, joten ei tarvinnut kysyä lupaa jäämiseen.
"Sopinee, että jään tähän samaan paikkaan kanssanne ?" kohteliaana ihmisenä nainen kysyi silti, vaikka kieltävästä vastauksesta huolimatta aikoi jäädä.

Haru kuuli askelia takaan, kuuli tervehdyksen. Nainen ei nähnyt vaimaa kääntymiseen, kun toinen jo oli tupsahtanut Harun eteen istumaan, hymyili aurinkoista hymyään ja puhui paljon, Harun korviin paljon. Kovan työn alla oli nyökkäys jonka tummahiuksinen soi vieraalle ja yritti samalla jotain hymyn tapaista, joka jäi pahasti puolimatkaan. Haru katsoi aluksi naisesta ohi, mutta komensi itseään edes jonkun moiseen kohteliasuuteen ja tarkensi tummat silmänsä naisen vihreisiin. Hyvin voivan näköinen oli, matkalla järviklään. Jokin kirpaisi Harua. Matkalla sinne minkä Haru nyt joutui totaalisesti jättämään jälkeensä. Matkalla kotiin vai kyläilemään? Matkalla kohti jotain uutta, ehkä kuten Harukin? Kaplea ihoinen nainen ei ajatellut asiaa enempää. Olisiko sillä loppujen lopuksi väliä? Haru oli syntynyt tuolla alhaalla ja elänyt siellä ja nyt se kaikki piti jättää. Syy oli julma, tuomio astui voimaan heti. Samalla sekunnilla kun Haru oli syntynyt. Nainen istui hiljaa, yrittäen yhä pitää katseensa vieraassa.

Fanix nosti varovasti kissanpennun syliinsä ja silitti sen kylkeä varovasti, katsoen samalla vieraaseen edelleen hymyillen kohteliaasti. Toinen ei ollut selkeästikään mitään puheliainta sorttia, mutta sekin kyllä kävi. Ei nainen itsekään aina jaksanut mikään pikku papupata olla, vaikka pitikin aina kohteliasta keskustelua yllä kunnes ahdistunut keskustelukaveri heitti tekosyyn ja häipyi horisonttiin. Kyllähän Fenix osasi myös häätää ihmisiä kohteliaasti puhuen.
"Minä on nimesi ?" nainen kysyi ystävällisesti, silitellen edelleen nimetöntä kissanpentua joka oli alkanut kehrätä lämpöisessä sylissä. Pennulle pitäisi keksiä nimi, mutta luonteenpiirteistä oli vähän paha sanoa, pentu kun ei mitenkään erityisen paljoa ollut päässyt matkalla puuhaamaan. Ainakaan pikkuinen ei paljoa raapinut, onneksi. Fenix iski keppinsä pystyyn maahan ja oikaisi nahkasaappaisiin ängetyt jalkansa eteensä, katsoen välillä hiillokseen, joka oli vielä lämmin. Ehkä siihen pitäisi tulikin sytyttää. Ainakin yötä varten pitämään lämmintä yllä ja mahdolliset petoeläimet loitolla.

Haru siirsi silmänsä horisontista vieraan naisen syliin. Kissanpentu... Haru tuijotti pientä eläintä hetken. Jollain tapaa Haru olisi voinut tuntea itsensä vastaavaksi, mutta hyljätyksi sellaiseksi. Kissaraasuksi... Harun tummat silmät nousivat pennusta kohtaamaan nyt taas tuon hymyilevän naisen silmät. Hetken tummat silmät haravoivat naisen kasvoja. Harun silmissä oli asioita mitä kaikki eivät halunneet nähdä. Niissä oli kärsittyä tuskaa, joka oli hakattu niihin päivä päivältä syvemmin, niissä oli luovuttamisen tunneta ja eloon jäämistä. Mutta iloa niissä ei ollut, vain surua.

"Haru Triella" Haru vastasi. Jos tämä nainen ei olisi vuorikyläläinen, niin Haru otti riskin. Kuka tahansa järvikylässä asuva alamaailmaa tuntevaa tuntisi sukunimen Triella. Tietäisi sen saatanallisen, pilalle mienneen jengiryöstön, tietäisi Takashin suvun ja olettaen myös arvaisi suoraan kuka Haru oli. Ei alamaailmassa pysyneet nimet salassa ja ihmiset muistivat hyvin. Piti muistaa hyvin, se oli oman henkiin jäämisensä valtti; kavaltaa muita.

Fenix kallisti päätään sulkasomisteisen helmipunoksen heilahtaessa ja mustien hiusten peittäessä silmät. Nainen kuitenkin pyyhkäisi ne sulavalla kädenliikkeellä sivuun ja nyökkäsi toiselle. Totta kai hän tunsi sukunimen, joka alamaailman piirissä kulki joka paikkaan, mutta koska tuo ei itse ollut aivan niin syvällä suossa kuin olisi voinut olettaa, ei sanonut mitään vaan jatkoi hymyilemistä. Fenix ei ollut asunut Järvikylässä niin pitkään, että olisi suvereenisti muistanut kaikki alamaailman jutut ja punokset suoralta kädeltä, vaan palan sieltä, toisen täältä. Naiselle oli tosin melko selvää, että jonakin päivänä tapahtuisi joko pelastus tai täydellinen uppoaminen. Kauaa ei voinut roikkua suon pinnalla sen ja tuon välissä, vaan puolensa piti päättää.
"Hauska tavata. Minä olen Fenix", tämä esitteli itsensä lyhyesti, sukunimiä tai muita lisäkkeitä käyttämättä. Fenix oli koettanut ottaa selvää isästään kyselemällä esimerkiksi Yönsilmässä sukunimestä Wammrren mutta ei ollut saanut vielä mitään selville. Osittain sen vuoksi nainen ei levitellyt oikeaa nimeään, ei mitään niistä.

Haru vastasi lyhyellä, vakavalla nyökkäykselle juuri esittäytyneen naisen lauseelle. Fenix-lintu. Kuolivat ja nousivat tuhkasta uusi ja ehyinä. Sinä yönä kun järvikylän luoteispuoli paloi, Haru kyllä makasi tuhkassa, mutta uudelleen syntymisen ja elämän korjautumisen sijasta kaikki meni sillä hetkellä sijoiltaan. Tai, meni vain vähän enemmän sijoiltaan. Hiljaisuus jäi kahden naisen välille. Haru tunsi pitkän taistelumiekan painavan selkäänsä, irroitti sen selkävyöltään ja laski sen syliinsä. Hopeinen terä välkähti siinä loppuvassa päivän valossa joistakin nahkaiseen koteloon tulleista rei'istä. Harun katse osui Takashin nimikirjaimiin. Se kirpaisi aina yhtä paljon ja vain vaivoin Haru sai tukahdutettua kasaan painumisen eleen ja pysyi suorana. Kuinka paljon helpompaa olisikaan kuolla? Tai ehkä niin kävisikin.. tuolla kylmillä vuorilla.

Fenix rapsutteli yhä kissanpentuaan hiljaa, miettien sanottavaa ja katsoen Harun ottavan miekan selästään. Nainen ei pitänyt miekoista, ei pitänyt tappamisesta ylipäänsäkään. Miekka oli tappamista varten. Puukeppi oli rutkasti parempi ase, koska mustahiuksinen osasi katkoa sen avulla jopa luita jotta pääsi pakoon tarpeen vaatiessa, mutta ei kuitenkaan tappanut sen avulla ketään.
"Oletteko matkalla Vuorikylään ?" Fenix kysyi rikkoakseen hiljaisuuden, kohteliaasti teititellen kuten tavallista ? Hivenen surumielinen ja katkerakin ilme käväisi naisen kasvoilla tämän puhuessa entisestä kotikylästään. Kuinka häno lisikaan halunnut palata sinne !

( anteeks jäi kauheen lyhyeks D: )

Harun tarkat korvat reagoivat naisen äänensävyyn tämän puhuessa uudelleen. Tummat silmät nousivat maasta vakavina, selkeinä ja tarkkaavaisina. Mustat hiukset valahtivat osittain Harun silmille, peittämättä kuitenkaan ruskean katseen tietä kokonaan. Haru seurasi naista ja sen liikkeitä hetken.

"Olen" Kuului jäätä raastava ääni. Vakava, hento, jäävuoren huippu vain siitä mitä kaikkea tämä vain vähän puhuva parikymmen vuotias piti sisällään. Haru antoi sormiensa liukua miekan nahkaisella kotelolla. Hän tunsi sen painon sylissään, muisti sen päivän kun oli saanut sen käsiinsä ensimmäistä kertaa. Kuinka painava se olikaan ollut... Näinä päivinä Haru oli lähes taitava ja uskalsi laskea elämänsä miekan varaan. Mitään muuta Harulla ei sitten ollutkaan. Elämänsä... ja esine millä sitä puolustaa.

Haru tunsi kylmän ihollaan. Energia oli käymässä muutenkin vähiin, Haru ei ollut syönyt mitään lähes kahteen päivään. Aurinko oli laskenut jonnekin ikran taakse. Merelle. Ensimmäistä kertaa Haru ajatteli mitä oli meren toisella puolella, tai merellä. Takashi ei ollut kertonut legendoja, äiti joskus harvoin, eikä haru niitä juurikaan muistanut. Ne olivat kertomuksia kahdesta saaresta ja kummallisista eläimistä... Mutta Haru palasi taas tähän hetkeen, sen lohduttomuuten.

Fenix nyökkäsi, kiinnittäen katseensa sitten laskevaan aurinkoon. Ilma oli käymässä kylmäksi ja koska muutakaan tekemistä ei ollut, hyppäsi naine notkeasti pystyyn ja heivasi kissanpennun Harun viereen. Kuinka pahamaineinen sukunimi sitten olikaan, ei hän uskonut toisen olevan mikään eläinrääkkääjä ja sitä paitsi, eiköhän pentu olisi tarpeeksi fiksu loikkiakseen pois jos toinen aikoisi siltä niskat katkoa. Oikein maahankaan ei viitsinyt pentua laskea, siellä oli kylmä laihalle orpopennulle ja Fenix ei halunnut ottaa karkaamisen riskiä.
"Jos viitsisitte hetken tuosta huolta pitää", nainen lausahti ja harppoi kohti laavua tutkiskellen sen sivustaa. Edelliset kävijät olivat ystävällisesti puita ja sytykkeitä jättäneet ja Fenix keräsi niitä sylillisen, harppoen takaisin ja viskaten ne hiillokseen, kaivaen vyöllään roikkuvasta nahkakukkarosta tulukset ja iskien muutaman kipinän sytykkeiden joukkoon, josta niiden ja hiilloksen lämmön avustuksella alkoivat iloisesti rätistä.

( ajatus karkaa )

Haru seurasi toisen liikkeitä, saaden kissanpennun viereensä. Hetken haru katseli pientä pentua, kunnes ojensi ylilaihan kätensä pientä eläinlasta kohden. Kalpea iho kohtasi pehmeän karvan ja kissanpentu siirtyi lähemmäs Harua. Kauneutta näkemään tottumattomat silmät katselivat pientä pentua tummien hiusten takaa. Fenix puuhaili tulen äärellä, saaden sen syttymään nopeasti. Haru vilkaisi naiseen, sitten tuleen, tuntien pennun karvan yhä sormissaan. Kun Fenix nousi tulen ääreltä, Haru kuitenkin veti nopeasti laihan ja nälässä kituutetun kätensä pois näkyviltä, takaisin hihan suojaan. Nyt katsellen eteensä.

Fenix katseli tyytyväisenä aikaansaamaansa kivaa pikku nuotiota, joka oli ottanut kunnolla tulta alleen. Hyvä, nainen inhosi sitä kun joutui miljoona kertaa yrittämään uudelleen, oli paljon mukavampi kun syttyi heti ensimmäisellä yrityksellä.
"Se pentu tarvitsee nimen", Fenix mainisti aivan yhtä paljon itselleen kuin Harulle.
"Tiedättekö, tai ette tietenkään, mutta minulla on kotona kissa jonka nimi on Mustasukka. Toivon totisesti ettei se ole nimensä veroinen, mitä tuohon pentuun tulee", nainen kertoi hymyillen ja istahtaen jälleen alkuperäiselle paikalleen. Fenix kaipasi kotiin kissansa luokse, vaikka se pärjäsi mainiosti yksinkin. Mutta nainen piti kissansa seurasta ja hän suorastaa kihisi innosta ajatellessaan, että pian kotimökissä majailisi toinenkin suloinen karvakerä.

Luuranko. Se kuvasi Harun fyysistä olemusta hyvin. Kalpea luuranko. Tummat silmät seurasivat toisen liikkeitä, hymyjä. Omalla tavallaan se oksetti Harua. Oliko elämä nyt sitten noin mukavaa? Kisalle pitäisi keksiä nimi, miksei antaisi olla nimetön? Ei ainakaan voisi kärsiä nimen tuomia taakkoja, mistä Haru kärsi. Tummat silmät siirtyivät takaisin pölyiseen maahan. Oliko kukaan aikaisemmin tehnyt matkaa samoissa tunnelmissa? Varmasti oli... Sääli heitä kaikkia.

Hiljaisuus alkoi painamaan kahden naisen välejä. Harun tuska ei aikoihin ollut kasvanut näihin mittoihin. Matka vuorille tuntui loputtomalta vaellukselta... helvettiin. Pois siitä paikasta jossa joskus olisi voinut olla Eden, paratiisi puutarhat. Haru ei nukkunut koskaan hyvin ja pimeys sai naisen silmät täyttymään ahdistuksesta. Harun pää näytti silmille pelottavia ajatuksia, pelottavia kuvia ja asioita. Menneitä, tulevia, tapahtuneita ja asioita jotka eivät tulisi koskaan tapahtumaan. Tulessa räsähti halko. Haru siirsi katseensa leikkivään tuleen, antaen liekkien heijastua kärsineistä silmistään.

Harmaa kissanpentu naukaisi hiljaa ja loikkasi nurmikolle kipittäen lähemmäs lämmintä, josta Fenix koppasi sen takaisin syliinsä istuttaen pennun takaisin siihen. Ei sillä että tämä olisi pelännyt pennun eksyvän polttohaudattavaksi, vaan eksyvän jonnekin maastoon. Eksyvän, siis katoavan. Orpi ei yksin pärjäisi pitkään, se oli luonnon laki. Kova laki. Vahvat ja nopeat söivät, hitaat ja heikot syötiin. Nainen kohotti katseensa takaisin Haruun, kuitenkin piiloutuen omien ajatustensa taakse. Toinen ei paljoa puhunut ja se kyllä kävi aivan yhtä hyvin. Oli vain ehkä hivenen ahdistavaa istua vastapäätä jotakuta, joka ei inahtanutkaan.
"Asutteko Vuorikylässä ?" Fenix kysyi, miettien ties kuinka monetta kertaa haluavansa asua siellä myös. Vaikka se oli turhaa, kiduttaa itseään ajattelemalla aina samaa, aina vanhaa kotia. Ei, naisen koti oli nykyään Järvikylän laitamilla pieni mökki. Piste, that's that ja ei siitä sen enempää. Niin se vain oli ja olisi vastakin, joten pois pois moiset aatteet pikku pääkopasta.

Haru ei enää edes kohottanut silmieen tulesta, mutta kuunteli Fenixin kysymyksen. Nainen istui hetken paikoillaan ja mietti vastausta. Mietti vastausta koska ei asunut siellä vielä, mutta ei asunut enää.. kevyt nielaus. Haru istui hiljaa ja tuijotti tuleen. Tältä siis tuntui kun oli polttanut kaikki sillat takanaan, tai, jotkut olivat polttaneet ne Harun puolesta. Hiljaisuus painoi, vastausta odotettiin. Haru sulki silmänsä valolta, eikä kääntänyt katsettaan enää Fenixia kohden, istui vain paikoillaan, tummat huulet varovaisesti yhdessä.

"Olen ulkopuolinen" Haru saoi kaksi sanaa jotka olisivat tutut varmasti sellaisellekin joka ei paljoa muuta Järvikylästä tiennyt. Ulkopuolinen, eli karkoitettu niin jengien pahamaineiselta puolelta, kuin hyveellisten ihmisten asiallisista kuvioista. Karkotetty kaupungista ilman erillistä määräystä. Savustettu ulos kaikessa hiljaisuudessa. Ulkopuoliset eivät koskaan tunteneet kuuluvansa Vuorikyläläisiin, vaikka sinne yleensä muuttivatkin. Muuttivat sinne tai metsiin erakoitumaan. Mutta mihinkään sen jälkeen ne eivät kuuluneet. Ulkopuoliset kokivat hylkiöitymisen omiensa joukosta, se oli kohtalo jonka vaan harva saattoi unohtaa ja aloittaa elämänsä uudelleen. Haru oli nyt ulkopuolinen, tietämättään ollut syntymästään saakka.

"Vai niin", oli ainoa toteamus mikä naiselta Harun kommenttiin herui. Ei sillä, ettei Fenix olisi tuntenut myötätuntoa, mutta tuo ajatteli, että toinen oli vähän turhan syvällä itsesäälin suossa eikä jaksanut sieltä edes yrittää rämpiä ylös. Eikä silläkään, että nainen olisi halunnut vieraan kokemuksia ja menneisyyden pahoja tapahtumia ja muuta väheksyä tai väheksyä toista ylipäänsä ihmisenä, ollan epäkohtelias ja sitä rataa, mutta jokseenkin Fenix silti ajatteli, että voisi Haru vähän enemmänkin yrittää sen varsinaisesti häntä satuttamatta. Mutta kukin hoitakoon asiansa kuten tykkää, ei ollut naisen asia jos vieras ei enempää voinut tai halunnut yrittää. Tämä ajatteli hetken, voisiko jotenkin auttaa mutta melkein heti tyrmäsi ajatuksen. Nimi Fenix ei ollut enää pääsylippu majatalonisännän suosioon Vuorikylässä, ei sen veriteon jälkeen vaikka joskus nainen olikin pieniä etuuksia saanut tehdessään uutterasti töitä ja ollessaan oikeastaan melkoisen tärkeäkin työntekijä majatalolle. Ja naisen oikeaa nimeä hädin tuskin enää tunnettiin koko paikassa ja sitä paisi Elessaa kovin halveksittiin. Eikä Fenix paljastaisi oikeaa nimeään enää kellekään ilman painavaa syytä.

Haru piteli kiinni hiljaisuudesta, roikkui siinä kuin viimeisenä juurenaan maailmaan, kuitenkin tajuten että piteli kiinni samasta juuresta joka kohta irtoaisi roikkujansa painosta maasta. Haru teki äärimmäisen poikkeuksen, tummahiuksinen nainen avasi suunsa.

"Millaista... Millaista siellä on?" Hiljainen ääni lausui kysymyksen. Haru ei kohottanut katsettaan liekeistä, ei katsonut Fenixiin, lausui vain sanat. Tajuten pian tarkentaa.

"Vuorikylässä, millaista siellä on?" Ääni toisti nyt vakaampana ja varmempana, niinhän se meni, näinhän sitä puhuttiin. Harun ilme ei muuttunut, katse ei siirtynyt pois liekeistä. Mielessää Haru näki järvikylän jäisten kallioiden ympäröimänä, kylmänä paikkana peilijäisine järvineen, vähäisine ihmismäärineen, kuolleine luontoineen. Siperia.. jos sitä käsitettä Ikrasissa tunnettaisiin.

Fenix naputti toisen käden sormillaan polveaan vasten, kuten usein teki miettiessään, ollessaan kärsimätön ja joskus aivan vain tavan vuoksi. Nyt tosin syynä oli se ensimmäinen. Nainen kuitenkin heräsi Harun esittämään kysymykseen ja katseli taivaalle, nojautuen istumapaikallaan taaksepäin, miettien, hymyillen muistoilleen kylästä.
"Se on pieni paikka, mutta vieraisiin siellä ollaan totuttu ja suhtaudutaan melko ystävällisesti. Siellä ei kysellä miksi tulet tai mistä tulet, kunhan et aiheuta hankaluuksia. Kylmäähän siellä on ja vähän synkkääkin toisinaan, mutta hyvä siellä oli asua", Fenix lausui, katsoen hetken Harua, vaikka pian käänsikin silmänsä nuotioon.

( khää lyhyt )

Fenix kuulosti positiiviselta. Harukin oli ollut positiivinen.. Noin muutama vuosi sitten ennen kaiken pahan kohdistumista Takashiin ja häneen. Haru kosketti taas miekan terää. Kuinka raskas taakka se olikaan kantaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Miten saattoi elämä kohdella kaltoin yhtä ihmistä.. Haru istui hiljaa, eikä kysellyt enää muuta, Tuli paloi hiljaa ja yö pimeni pimenemistään. Hiljaa. Kaikki oli niin hiljaa.